11. heinäkuuta 2017

Heissulivei, heinäkuu!


Heipodei muruset, ja long time no see!
Edellisestä postauksesta on jo yli kuukausi ja uskokaa tai älkää, mutta blogi on ollut usein, USEIN, mielessä. Olen miettinyt blogin päivittämistä, mutta mä en vaan ole jaksanut. Vaikka ns. kesälomalla ollaan, niin älyttömästi on kaikkea tapahtunut, että ne ovat vieneet mehut musta aika tehokkaasti ja olen päätynyt vaan oloilemaan.
Mutta nyt päätin tarttua tuumasta toimeen, istua koneen ääreen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ja käydä ihan itsekin läpi mitä kaikkea on sattunut ja tapahtunut.


Noh, ensimmäiseksi (tai no, ei nyt ensimmäiseksi mutta tärkeimmäksi) oli se muutto, joka on vihdoin ja viimein suht valmis.
Muutin jo kesä-heinäkuun vaihteessa. Isä ja pikkuveli tulivat avuksi ja kyllä se Ronjakin taisi vähän autella (lähinnä roskiksia dyykkaamalla ;D), ja muutto saatiin tehtyä parissa päivässä. Vaikken olisi heti uskonut, niin kyllä mulle iski haikeus, ja kun lopulta jäin yksin uuteen asuntoon kaiken rojumäärän keskelle, niin itkuhan siinä tuli. En mä haluakaan muuttaa! Mä haluan mennä takasin!
Mutta rupesin siinä sitten laittamaan makuuhuonetta valmiiksi ja kummasti se olokin koheni. Kun vielä ikkunat sai verhot ja loputkin huoneet valmiiksi, niin ai että rupesi uusi kämppä tuntumaan ihan kodilta :D
Silloin kun ensimmäistä kertaa kävin tätä asuntoa katsomassa, niin en mä siihen heti niin ihastunut. Johtuu ehkä siitä, että mä olen tunnetusti hidas lämpenemään ja avaamaan silmiä uusille mahdollisuuksille, sillä kaikenlaiset muutokset kyllä mua pelottaa. Mutta nyt olen niin kiintynyt tähän vaikka edelleenkin nipistelen itseäni: onko tämä totta?

Mikä itseäni on yllättänyt niin se, että mulla ei ole enää sitä kaikkimullehetitännejanyt -kärsimätöntä asennetta. Kun edellisen asunnon suhteen mun oli kaikki pakko saada valmiiksi yhden illan aikana, niin nyt sitä hätää ei ole. Kaikki on kyllä joo laitettu oikein ja kunnolla, mutta mulla ei ole sitä hätää saada puuttuvat taulut seinille tai keksiä ylimääräisille tavaroille uusia paikkoja. Nämä asiat nimittäin ratkeaa ajan kanssa, mä tulen keksimään niille käyttöä vaikkakaan en just tänään. Ja se on ok! En ole edelleenkään tässä asunut kuin reilun viikon, joten totta kai totuttelua on edelleen, varsinkin Dooralla. Raukka on riepaistu sen kotikodistaan uuteen taloon, joka on täynnä uusia hajuja ja vielä oudompia ääniä, sillä tässä talossa kuuluu tosi selvästi kaikki. Rappukäytävästä kantautuu äänet selvästi asuntoihin, joten Dooran kleinspitzin vahtivaistot ovat todella aktivoituneina. Mutta kyllä Doorakin siihen oppii ajan mittaan :)

Tykkään tämän asunnon sijainnista, sillä se on rauhallisella paikalla mutta hyvin lähellä keskustaa. Tässä ihan korttelin päästä aukeaa upea, iso puisto, jossa on kilometreittäin ihania lenkkipolkuja, ja mikä tärkeintä niin siellä on joki! Mulle vesi on äärettömän rauhoittava elementti, ja nautin joen rannalla istumisesta. Pariin otteeseen ollaan lenkkeilty takaisin mun safe heaveniin Mallaskosken alapuolella olevalle sillalle vain istumaan, ja Doora on ollut niin onnessaan kun on saanut tavata vanhoja tuttuja koiranaamoja :D

tein itse sängynpäädyn! tai no, isä auttoi sitä kokoamaan mutta muuten se on täysin mun tekemä

Mitä Dooraan muuten tulee, niin raukka on ollut todella kipeänä.
Juhannusviikon maanantaina se kävi eläinlääkärissä hammaskiven poistossa ja samalla huomattiin sillä liikkuvan yhden hampaan, joka sitten poistettiin. Mulle tuli ihan hirveät itsesyytökset: olen huono koiraemo, mä en osaa hoitaa Dooraa oikein, sen koiran olisi paljon parempi olla jonkun muun luona, mä oon ihan surkea ja paska. Musta tuntui, että veri olisi jäätynyt mun suoniin, koska mietin vaan sitä Dainan kohtaloa: eikai se toistu Doorallakin? Mitä mä sitten teen??!
Mutta eläinlääkäri sanoi pikkukoirien hampaiden olevan aika herkkiä irtoamaan ihan ilman mitään traumaa tai edes hammaskiveä, koska ne ovat hellemmin kiinnittyneinä kuin isojen koirien. Lisäksi Doorankin suu on niin älyttömän pieni, ettei sinne taakse näe kunnolla edes nukutuksessa, puhumattakaan siitä että se antaisi mun pestä ne takahampaat! Kyllä se antaa etuset ja kulmurit pestä pienellä tappelulla, mutta ei puhettakaan takasista. Luita se syö joka ikinen päivä, nappulat on aina kovina eikä liotettuina ja se saa merilevää, eli teen kutakuinkin kaikkeni minkä pystyn. Tietysti hampaita voisin pestä enemmänkin ja totuttaa meidät molemmat siihen.
Noh, Doora tosiaan nukutettiin toimenpiteeseen ja sen takia se sitten sieppasi mahatautipöpön. Klinikalla oli ollut potilaina mahatautisia koiria, joten totta kai Doorakin sen sitten sai. Se ei muutamana yönä nukkunut mun vieressä vaan se aamuyöstä herätti jopa mun vanhemmat päästäkseen ulos. Nuo vatsatautipäivät se sitten vietti alakerrassa takkahuoneen ulko-oven edessä. Voi raukka miten se on ollut kipeä! Hain sille apteekista Promaxia ja se rupesi tehoamaan varsin nopeasti.
Eikä tässä vielä kaikki, vaan kaiken huipuksi se sai korvatulehduksen. Siinä oli ollut tosi kuumia päiviä, jolloin olin käyttänyt Dooraa uimassa ja ilmeisesti sillä meni korvaan vettä ja siitä tuli tulehdus. Meillä oli mun siskon koiralta jäänyt avaamaton purkki korvatippoja tulehdukseen ja aloitin sitten kuurin.
Nyt on tipat annettu ja tulehdus parantunut, joskin Doora näyttää vähän kynityltä, kun jouduin leikkaamaan sen toisen korvan paljaaksi. Raukkaparka! :D :D
Mutta tällä hetkellä kaikki hyvin valtakunnassa :)


Mitä sitten mun kuulumisiin tulee, niin ei mitään ihmeempää.
Nyt on kesä, joka tietää mulle henkisesti ja fyysisesti rankinta aikaa. Pientä dippiä on otettu mutta koko ajan mennään edelliskesää paremmalla puolella, mikä on tarkoituskin. Mulla ei luojan kiitos ole pelkoruokia kiitos MinnieMaudin noudattamisen, joten ruokapuoli pelaa aika hyvin, mutta liikunnan kanssa väännetään kättä enemmän. Moni on mulle sanonut heittää se liikunta kokonaan romukoppaan, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Ja ennen kuin mulle tullaan heittämään kommentteja tekosyistä, niin mä huomautan siitä faktasta, että mun palapelissä on mukana myös fibro ja krooniset hermokivut, joiden hoidossa liikunta on olennaista.
Tätä jos -leikkiä on pelattu fyssarin, hoitsun ja psykologin vastaanotoilla p a l j o n ja on ymmärretty se, että jos mä eliminoin liikunnan kokonaan, niin silloin se vaikuttaa radikaalisti ruokiin (eli lähtee ruoat veks) PLUS että se triggeröisi hermokivut ja fibron oireet aika rankasti.
Joten sen sijaan, että aloitan palapelin kokoamisen keskeltä, mun pitää löytää ne kulmapalat ja targetoida liikuntaan: vähentää liikuntaa suunnitelman mukaisesti ja pitää sama ruokasuunnitelma. Kun tilanne on saatu kunnolla tasapainoon ja kulmapalat ovat kohdillaan, niin sitten voi lähteä etsimään lisää paloja ja tehdä muutoksia.
Onhan mulla fyssarin tapaamiset koko heinäkuun ja hoitsuakin tapaan vielä tällä viikolla, mutta psykologi on kuukauden lomalla ja häneltä mä olen eniten apua saanut. Viime viikolla hoitsu kysyi multa syömisistä ja liikunnasta ja mä kerroin, jolloin hänen reaktio oli seuraava: "no hyvinhän sä syöt ja eihän tuo liikunta nyt niin paljoa ole." Ai, no, ei kait tässä sitten mitään, kiitos vaan tästä täyslaidallisesta mitätöintiä, oliko muuta?
Tuli tosi paha mieli, sillä hän todella mitätöi mun oirekuvaa. En tiedä mitä hän odotti vastaukseksi (kolme kymmenen kilsan lenkkiä päivässä, vai mitä ne muut sh-polin anorektikot siellä tekee??) mutta reaktiosta päätellen mun sh:n oireilu ei ole mitenkään pahaa, vaikka muuten hän on niin paino-orientoitunut, että ihan oksettaa.
Sh-polin henkilökunnasta ainoastaan fysioterapeutti on auttanut mua kaikkein eniten ja häneen mä myös luotan kaikkein eniten.

En tiedä minkä verran tulen tästä aiheesta täällä kertomaan, koska esimerkiksi viime vuonna mä sain älyttömästi paskaa niskaan enkä mä jaksa sellaista enää toista kertaa. Mikä ihme siinä on, että kun toisella menee huonosti, niin eräät kokee sen oikeutuksekseen ruveta v*ttuilemaan ihan urakalla?!
Anyways, mun recovery-insta löytyy (itse asiassa kaksikin), joten mulle voi laittaa viestiä jos haluaa seurata. @pprettyuglysecret on se rehellisempi, mutta siellä jokainen seuraa omalla vastuullaan, sillä se on ainoa paikka missä mä koen voivani kertoa rehellisesti. Jos haluat sitä seurata, niin lähetä mulle sinne ensin DM ja kerro miksi haluat seurata ja kuka olet, jos en sinua tunne.


Mutta ei mulla tämän ihmeempiä!
Kertokaa jos teillä on jotain postausehdotuksia, otan niitä mielelläni vastaan! :)

29. toukokuuta 2017

The third floor


Hyvää uutta ja samalla toukokuun viimeistä viikkoa kaikille!
Ajattelin tulla vähän päivittelemään tilannetta nyt kun ne epävarmatkin asiat ovat vihdoin varmistuneet. Ja onhan tässä tapahtunut taas (miten niin taas?) vähän yhtä jos toistakin.


Ekaksikin, mulla oli synttärit viime viikolla ja komeasti siirryttiin kolmanteen kerrokseen, sillä kolmekymmentä tuli nyt täyteen. Ja ei, mulla ei ole minkään näköistä ikäkriisiä, vaan olen itse asiassa aika innoissani :D Vietin 19-vuotiaana mun kolmenkympin kriisin, ja vielä pari vuotta sitten olin ihan varma, että täytettyäni 30 mun elämä päättyy; en nähnyt mitään muuta kuin mustaa sen iän ylitettyäni. Kertoi aika hyvin siitä miten mustaa oli koko elämä, miten ei minkäänlaista toivoa ollut näkösällä, ja kyllähän tuon ymmärtää täysin. Miten voi elätellä mitään toivoa kun mikään ei ole onnistunut?
Mun koko kakskymppisten ajan elämä on ollut selviytymiskamppailua. Selviääkö tästä päivästä hengissä vai pitääkö omia hautajaisia alkaa järjestellä? Muistan kyllä tehneenikin hautajaissuunnitelmia yhdessä vaiheessa, mietin mitä virsiä mä haluan vieraiden laulavan, millaisia kukkia mä haluan, mitä mä haluan musta kerrottavan. Mitäpä musta olisi voitu edes kertoa? Miten voi jotenkin sanoa kauniisti, että ihminen näännytti itsensä hengiltä? Huh..
Vaikka mä en voi sanoa, että mun ongelmat ovat takanapäin, niin mä aion tehdä mun kolmekymppisistä sellaista, jollaista mä itse haluan. Haluan kerrankin uskaltaa unelmoida ja jopa työskennellä niiden eteen. Haluaisin voida sanoa, että mun pahimmat hengissäsäilymiskamppailut ovat nyt jääneet edelliselle vuosikymmenelle ja mulla on myös sellainen olo.
Joten kyllä mä odotan innolla tulevia vuosia, koska mä aion tehdä niistä niin paljon parempia kuin vaan ikinä mahdollista!



Yksi todella suuri epävarmuustekijä on ollut tuleva muutto.
Koska mä valmistuin viime kesäkuussa, multa päättyy asumisoikeus tässä opiskelijaboksissa elokuussa. Itse asiassa mä kuulin tuosta elokuusta vasta TÄNÄÄN, kun kävin irtisanomassa kämpän. Sevas ei ole ilmoittanut mulle tästä yhtään mitään ja mä olen todella luullut, että mulla olisi tässä kaksi vuotta aikaa asua valmistumisen jälkeen ja mä olisin oikeasti niin tehnytkin, ellen olisi yhtäkkiä saanut päähänpistoa ruveta etsimään kämppää. Lisäksi tässä on vielä sellainen juttu, että mulla on kuukauden irtisanomisaika mutta Sevaksella on kuusi kuukautta, eli niiden olisi pitänyt helmikuuhun mennessä siitä ilmoittaa. Mutta ei, Sevakselta ei ole tullut minkään valtakunnan irtisanomisilmoitusta, joten mulla oli todella tuuria kun päätin nyt lähteä katsastelemaan asuntomarkkinoita. Ei olisi ollut mikään kiva saada just heinä-elokuun vaihteessa Sevakselta myöhäinen ilmoitus, että potkivat mut pihalle. En tippaakaan ihmettele miksi Sevaksella on niin huono maine. Sen jälkeen kun Sevas osti Marttilan kortteerin on palvelut menneet todella paljon huonompaan päin.
Mutta tärkeintä on se, että mä pääsen pois täältä!! Mulle tarjottiin 49 neliön parvekkeellista kaksiota ja siihen olen todella muuttamassa kuukauden päästä. Se on aika paljon nykyistä kämppää isompi, rauhallisella alueella mutta lähellä keskustaa. Olen ihan täpinöissäni, sillä tilaa on tosiaan paljon enemmän - kaksi huonetta ja erillinen suht iso keittiö, kylppäri, isohko eteinen ja vielä erilliset häkkivarastot roinalle - ja mä pääsen SISUSTAMAAN!! :D :D Ei millään jaksaisi odottaa ensi kuun Tampereen-reissua, koska Tampere = Ikea, ja Ikea = heaven! ;D
Toisaalta vähän hirvittää kamala rahan meno, koska pitää hankkia aika paljon uusia kalusteita plus pyykinpesukone, mutta onneksi olen tämän vuoden ajan laittanut vähän rahaa säästöön ulkomaan matkaa varten, joten ne rahat tulevat nyt tarpeeseen.
Tällä hetkellä mun suurinta hupia on selata Ikean kuvastoa aamupalalla (kuka olisi voinut tietää Ikean kuvaston olevan niin so much fun?) ja istua tunti laiturilla selaten Pinterestistä kaikkia sisustusideoita ja DIY-projekteja.
Vähän mua huolettaa Doora ja se, että miten paljon se sitten haukkuu yksinään. Sittenhän se ei näe ikkunan kautta ohikulkevia ihmisiä, sillä asunto on ihan oikeassa kerrostalossa eikä misään luhtitalossa, mutta kuuleehan se rappukäytävästä ääniä ja sitten sille postiluukku tulee olemaan ihan uusi tuttavuus. Voin vaan kuvitella millaisen älämölön se nostaa, kun posti kolahtaa luukusta sisälle. Ai saakeli...
Kaiketi sitä pitää totuttaa siihen jollakin tapaa, ja onneksi kesällä itse tulee olemaan paljon kotona, joten sitä voi yrittää opettaa reagoimaan edes hitusen vähemmän uusiin asioihin. Loppujen lopuksi Doora on kuitenkin vahtikoira, ja mihinkäs koira karvoistaan pääsisi?
Mutta kuitenkin mä olen melkoisen täpinöissäni tästä vaikka edelleen mietin asioita, jotka voi (tulee) menemään pieleen. Kaipa se on jonkinlaista itsesuojeluvaistoa - ei pety jos ei odota liikoja - koska menneisyydessä on vaan sarja epäonnistumisia ja pettymisiä. Mutta pakkohan sen tuurin on joskus muuttua, joten miksi ei nyt?

ugly pretty vai pretty ugly?

Tanssimassa olen käynyt joka viikko ja mulla on ollut koreografia työstettävänä.
Meidän #adultballerinagangille on suunniteltu yhteinen koreografia, joka saatiin muutama viikko sitten. Mun ensireaktio oli se perinteinen "ei hitto mä en ikinä opi tätä", mutta nyt kun sitä on hajottanut osiin ja vaan harjoitellut, niin sen osaa tehdä jopa väärin :D Onko se sitten hyvä vai ei.. ;'D
Onneksi tässä on vielä muutama viikko aikaa ennen deadlineä mutta kyllä se aika kohtalaisesti alkaa sujumaan :)
Muuten sitten liikunnan osalta on ollut aika rauhallista. Toki joka päivä tulee Dooran kanssa lenkkeiltyä, mutta esimerkiksi viime viikolla tuli enemmän kävely- kuin juoksupäiviä ja se on ihan ok. Mulla ei ole enää mitään pakkoa tehdä minkään näköistä lihaskuntoa illalla ja siitä huolimatta mun lihaskunto on varsin hyvä. En tiedä mistä mun lihakset oikein on peräisin, kun en niitä treenaa, taitaa olla se suklaa ja lepo edelleen se mikä kasvattaa mun muskelit, ja hyvä niin! ;)
Pakko sanoa, että paljon paremmin mä voinkin näin, ja miten paljon muutoksia on tapahtunut vajaassa vuodessa. Vuosi sitten en pystynyt edelleenkään syömään lähellekään kaikkea mitä nykyisin syön - dieettituotteet ja proteiinipatukat olivat kova sana, ja liikunta vielä kovempi. Rasitusvammoja tuli kuin liukuhihnalta ja se laiturilla vietettävä tuokio oli max 10 minuuttia ja silloinkin aina jotakin tehden, lähinnä lihaskuntoa. Nykyisin taas katsoo ajankulua melkein kauhulla, sillä tekisi niin mieli vaan istua ja olla tuntikausia siellä laiturilla. Haistellen alkukesän tuoksuja - joen suolaisuutta yhdistyneenä märän hiekan tuoksuun, syreenien makeutta, koivujen tahmeaa tuoksua. Tuli ihan mieleen lapsuuden uintireissut ja se miten niin spesiaaleja ne oli.
Tuntuu upealta kun pystyy vaan relaamaan, olla pinkomatta pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, suorittaa ja suorittaa, yrittää olla mahdollisimman tehokas.
Ja se luulo, että koko maailma romahtaa ellen mä ole supertehokas, voi luoja miten vääristynyt luulo ja ajatus se olikaan, ja miten iloinen mä olen siitä että olen voinut kumota sen kerta toisensa jälkeen!!

mun syömällä kasvanut haba :D kyllä, se lihas todella kasvaa levolla ja r u o a l l a. ja suklaalla.
ja maapähkinävoilla
Huomenna on tämän kevään viimeinen KAT-kokoontuminen, ryhmätapaaminen, ja älyttömän nopeasti on kevät mennyt ohitse. Ollaan saatu jo syksyn aikataulu, joka vaikuttaa ihan älyttömän mielenkiintoiselta! Lisäksi oma tarina tullaan kertomaan uudelleen ja eri tavalla, joten sitä voi oikeastaan alkaa työstämään kesän aikana.
Mutta kaikkein ehkä mukavinta on se, että mä en enää vihaa kesää samalla tavalla. Fibron takia mun lämmönsietokyky on todella heikentynyt, mutta olen saanut oman ajatusmaailman muutettua vähän erilaiseksi plus että paljon mukavia asioita on tulossa kesällä.
Joten ehkä, EHKÄ tämä on alkua sille paremmalle tulevaisuudelle :)


Ihanaa toukokuun loppua ja kesäkuun alkua kaikille! <3

8. toukokuuta 2017

Toukokuulumisia


Heippatirallaa kaunokaiset!
Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä postauksesta vaikkakaan ei oikein siltä tunnu. Olen tätä ennenkin päivitellyt ja tulen jatkossakin päivittelemään, mutta aika menee niin älyttömän nopeasti!!
Mutta mitä on tapahtunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja mitä nykyisin kuuluu?


No mitään erityistä ei ole tapahtunut... tai ainakaan en muista.
Ehkä ne suurimmat tapahtuneet asiat ovat oman pään sisäisiä seikkoja liittyen tulevaisuudensuunnitelmiin. Olen tajunnut sen, ettei tradenomi ole mun unelma-ammatti enkä mä kestäisi kovinkaan pitkään tehdä ko alan töitä. Rahoitussuunnitelmia, liiketoimintasuunnitelmia, markkinointisuunnitelmia... no thanks!
Edelleen mua pelottaa aika julmetusti edes puhua ääneen näistä asioista, koska 100% asioista voi mennä totaalisen perseelleen ja sitten hävettää. Mutta enemmän mä tulen katumaan sitä, etten mä yrittänyt. Joten kyllä mä aion yrittää, meni se sitten miten päin seiniä hyvänsä. Aloitan avoimen yliopiston kurssitarjottimella. Valmistuttuani teen kokemusasiantuntijan töitä ja luen pääsykokeisiin.
Huh! Mutta interesting huh! :D

Anniina Ballerinan kaksi hiirtä :D
Anonyymi multa pyyteli tekstiä liittyen omaan kehonkuvaan ja miten sen kanssa menee, joten tässä vähän recovery päivitystä.
Sanotaanko, että todella vaihtelevaa menee sillä saralla. Mun kehonkuva on nähnyt parempiakin päiviä ja sh on ollut harvinaisen äänekäs. Syyllisyys syömisestä ja ruoasta on tullut takaisin - enhän mä näin paljoa saa syödä kun en painoakaan enää yritä normalisoida ja muuta shaissea - mutta onneksi ne ei ole ihan käyttäytymisen asteelle edenneet. Mutta ei se mitään herkkua ole kun jatkuvasti päässä nakuttaa se ilkeä ääni omasta lihavuudesta, löysyydestä, paksuudesta, rumuudesta, huonoudesta... Vähän kuin joku seuraisi sua koko ajan, tökkisi sua etusormellaan ja muistuttaisi sua sun heikkouksista koko ajan. Onkohan mun loppuelämä tätä? Välillä voi paremmin, ehkä 30% koko ajasta,  ja loppu on täyttä paskaa? Muistan lukeneeni jostakin, että sh:sta toipumiseen menee 6 vuotta. Eli mulla olisi viisi vuotta tätä samaa shittiä jäljellä.. Mitä järkeä?
Mitä hiton järkeä on vaan nousta joka aamu ylös ja aloittaa tappelu täsmälleen samasta ja päättää se täsmälleen samaan? Milloin tapahtuu jotakin muuta?!
En ole edelleenkään täysin päässyt yli tästä kevätmasennuksesta. En ole tainnut siitä paljon hoitotiimille edes puhuakaan, mitä nyt kertonut kivuista. En jotenkin miellä tätä "oikeaksi" masennukseksi, koska välillä mulla on ihan ok olo. Välillä mä jopa nauran, joka päivä kuitenkin hymyilen, yritän ylläpitää sitä positiivisuuden kulissia enkä anna tunteen vetää sinne maan tasolle, koska sieltä on vaikea nousta ylös. Eihän se masennus tällaista ollut? Silloin kun mä ekan kerran masennuin 12 vuotta sitten, niin mulla oli ihan eri olo. Ei tämä ole sitä... right? Tämä olo vielä pahentaa kipuja mutta milloinnkas kivut olisi mulle uusi juttu? Se on kuin ärsyttävä alivuokralainen, josta ei eroon pääse.
Kuoleman ajatukset ja pelko ovat olleet ihan hirveät Dainan kuolemasta lähtien. Dooran yksin jättäminen kotiin ei ole sen pentuaikojen jälkeen ollut näin kamalaa, koska mä pelkään ettei se koira ole enää hengissä parin tunnin päästä. Että se tukehtuu juomaveteensä tai vetää nappulan väärään kurkkuun. Tai kirjahylly putoaa seinältä ja tappaa sen. Tai joku rikollisjengi tulee ryöstämään kämpän ja tappaa sen. Tai se jää auton alle ulkona, vihainen fasaani nokkii sen kuoliaaksi, oravajoukko ajaa sen jokeen. Eli toisin sanoen, että se koira kuolee ja hyvinkin pian.
Oon enemmän kuin yrittänyt hokea niitä faktoja ja kumota niitä luuloja. Doora ei ole vapaana autojen lähettyvillä, en ole nähnyt kuin yhden oravan tänä vuonna, fasaanille mä ehdin antaa selkää, Doora on terve ja sillä on rokotukset jne jne. Joo-o...


Onneksi sentään tanssi on hitusen lähtenyt rullaamaan eteenpäin.
Olen todella keskittynyt harjoittelemaan piruetteja, ja kärjillä olen hankkinut lisää voimaa. Pari viikkoa sitten aloitin oman releve challengen kärjillä, ja yllätyin tosi paljon siitä miten paljon voimaa mun jalkoihin on oikein tullut! Saan kevyesti tehtyä sellaiset 40 yhden jalan relevetä ja jopa heikompi jalka alkaa pikkuhiljaa yltämään samoihin määriin :)
Keskilattialla en ole paljoa uskaltanut tehdä mutta pari viikkoa sitten mä rupesin vaan tekemään yhden jalan releveitä viidennestä, ikään kuin piruettipreppausta (vai valmisteluja, mikä se oikea termi onkaan?!) ja viime viikolla kokeilin piruetteja. Piquet ovat edelleen vielä vähän hakusessa mutta oikeasti suurin yllätys oli se, että mä pystyin ja osasin tehdä piruetteja viidennestä ja kärjillä! En ole koskaan, en koskaan edes uskaltanut tunneilla kokeilla sillä mä olen niin huono ja aina mulle on myös sanottu niin. Mutta nyt mulle vaan tuli sellainen olo, että noh, kokeillaan ja katsotaan. Pahinta mitä voi tapahtua on kaatua. Ja se onnistui!
Jostain syystä mulle viidennestä tehtävät piruetit ovat hitusen helpompia kuin neljännestä, ja mun oikea jalka on näissä dominoiva. Aivan liikaa mä keskityn tekemään vahvemmalla puolella, joten tänään mä puutuin tähän. Rupesin tekemään pelkkiä piqueita vasemmalla jalalla, keskityin pelkkään tasapainoon ja kyllä ne pirtsat alkaa sieltä aavistuksen verran tulla... :)
Sen sijaan tuplat neljännestä ja viidennestä... miten ihmeessä ne oikein tapahtuu?! Piqueissa tuplia tulee jo ihan suht ok mutta neljännestä ja viidennestä en dehorsit ovat kyllä iso haaste.
Noh, eipähän työ lopu kesken ;)

Pitkästä aikaa mä sain suunniteltua uuden oman koreon. Aiheena tässä on yksinäisyys ja epävarmuus. Kun hetken aikaa oikeasti luulet sulla olevan seurana joku ja sitten tajuat olleesi yksin koko ajan. Eipä siinä juuri päätä eikä häntää näy olevan kuten ei muutenkaan mun touhuissa... Biisi on nimeltään Chasing cars ja sen esittää Snow Patrol.




Mukavaa toukokuun alkua kaikille! :)