8. toukokuuta 2017

Toukokuulumisia


Heippatirallaa kaunokaiset!
Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä postauksesta vaikkakaan ei oikein siltä tunnu. Olen tätä ennenkin päivitellyt ja tulen jatkossakin päivittelemään, mutta aika menee niin älyttömän nopeasti!!
Mutta mitä on tapahtunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja mitä nykyisin kuuluu?


No mitään erityistä ei ole tapahtunut... tai ainakaan en muista.
Ehkä ne suurimmat tapahtuneet asiat ovat oman pään sisäisiä seikkoja liittyen tulevaisuudensuunnitelmiin. Olen tajunnut sen, ettei tradenomi ole mun unelma-ammatti enkä mä kestäisi kovinkaan pitkään tehdä ko alan töitä. Rahoitussuunnitelmia, liiketoimintasuunnitelmia, markkinointisuunnitelmia... no thanks!
Edelleen mua pelottaa aika julmetusti edes puhua ääneen näistä asioista, koska 100% asioista voi mennä totaalisen perseelleen ja sitten hävettää. Mutta enemmän mä tulen katumaan sitä, etten mä yrittänyt. Joten kyllä mä aion yrittää, meni se sitten miten päin seiniä hyvänsä. Aloitan avoimen yliopiston kurssitarjottimella. Valmistuttuani teen kokemusasiantuntijan töitä ja luen pääsykokeisiin.
Huh! Mutta interesting huh! :D

Anniina Ballerinan kaksi hiirtä :D
Anonyymi multa pyyteli tekstiä liittyen omaan kehonkuvaan ja miten sen kanssa menee, joten tässä vähän recovery päivitystä.
Sanotaanko, että todella vaihtelevaa menee sillä saralla. Mun kehonkuva on nähnyt parempiakin päiviä ja sh on ollut harvinaisen äänekäs. Syyllisyys syömisestä ja ruoasta on tullut takaisin - enhän mä näin paljoa saa syödä kun en painoakaan enää yritä normalisoida ja muuta shaissea - mutta onneksi ne ei ole ihan käyttäytymisen asteelle edenneet. Mutta ei se mitään herkkua ole kun jatkuvasti päässä nakuttaa se ilkeä ääni omasta lihavuudesta, löysyydestä, paksuudesta, rumuudesta, huonoudesta... Vähän kuin joku seuraisi sua koko ajan, tökkisi sua etusormellaan ja muistuttaisi sua sun heikkouksista koko ajan. Onkohan mun loppuelämä tätä? Välillä voi paremmin, ehkä 30% koko ajasta,  ja loppu on täyttä paskaa? Muistan lukeneeni jostakin, että sh:sta toipumiseen menee 6 vuotta. Eli mulla olisi viisi vuotta tätä samaa shittiä jäljellä.. Mitä järkeä?
Mitä hiton järkeä on vaan nousta joka aamu ylös ja aloittaa tappelu täsmälleen samasta ja päättää se täsmälleen samaan? Milloin tapahtuu jotakin muuta?!
En ole edelleenkään täysin päässyt yli tästä kevätmasennuksesta. En ole tainnut siitä paljon hoitotiimille edes puhuakaan, mitä nyt kertonut kivuista. En jotenkin miellä tätä "oikeaksi" masennukseksi, koska välillä mulla on ihan ok olo. Välillä mä jopa nauran, joka päivä kuitenkin hymyilen, yritän ylläpitää sitä positiivisuuden kulissia enkä anna tunteen vetää sinne maan tasolle, koska sieltä on vaikea nousta ylös. Eihän se masennus tällaista ollut? Silloin kun mä ekan kerran masennuin 12 vuotta sitten, niin mulla oli ihan eri olo. Ei tämä ole sitä... right? Tämä olo vielä pahentaa kipuja mutta milloinnkas kivut olisi mulle uusi juttu? Se on kuin ärsyttävä alivuokralainen, josta ei eroon pääse.
Kuoleman ajatukset ja pelko ovat olleet ihan hirveät Dainan kuolemasta lähtien. Dooran yksin jättäminen kotiin ei ole sen pentuaikojen jälkeen ollut näin kamalaa, koska mä pelkään ettei se koira ole enää hengissä parin tunnin päästä. Että se tukehtuu juomaveteensä tai vetää nappulan väärään kurkkuun. Tai kirjahylly putoaa seinältä ja tappaa sen. Tai joku rikollisjengi tulee ryöstämään kämpän ja tappaa sen. Tai se jää auton alle ulkona, vihainen fasaani nokkii sen kuoliaaksi, oravajoukko ajaa sen jokeen. Eli toisin sanoen, että se koira kuolee ja hyvinkin pian.
Oon enemmän kuin yrittänyt hokea niitä faktoja ja kumota niitä luuloja. Doora ei ole vapaana autojen lähettyvillä, en ole nähnyt kuin yhden oravan tänä vuonna, fasaanille mä ehdin antaa selkää, Doora on terve ja sillä on rokotukset jne jne. Joo-o...


Onneksi sentään tanssi on hitusen lähtenyt rullaamaan eteenpäin.
Olen todella keskittynyt harjoittelemaan piruetteja, ja kärjillä olen hankkinut lisää voimaa. Pari viikkoa sitten aloitin oman releve challengen kärjillä, ja yllätyin tosi paljon siitä miten paljon voimaa mun jalkoihin on oikein tullut! Saan kevyesti tehtyä sellaiset 40 yhden jalan relevetä ja jopa heikompi jalka alkaa pikkuhiljaa yltämään samoihin määriin :)
Keskilattialla en ole paljoa uskaltanut tehdä mutta pari viikkoa sitten mä rupesin vaan tekemään yhden jalan releveitä viidennestä, ikään kuin piruettipreppausta (vai valmisteluja, mikä se oikea termi onkaan?!) ja viime viikolla kokeilin piruetteja. Piquet ovat edelleen vielä vähän hakusessa mutta oikeasti suurin yllätys oli se, että mä pystyin ja osasin tehdä piruetteja viidennestä ja kärjillä! En ole koskaan, en koskaan edes uskaltanut tunneilla kokeilla sillä mä olen niin huono ja aina mulle on myös sanottu niin. Mutta nyt mulle vaan tuli sellainen olo, että noh, kokeillaan ja katsotaan. Pahinta mitä voi tapahtua on kaatua. Ja se onnistui!
Jostain syystä mulle viidennestä tehtävät piruetit ovat hitusen helpompia kuin neljännestä, ja mun oikea jalka on näissä dominoiva. Aivan liikaa mä keskityn tekemään vahvemmalla puolella, joten tänään mä puutuin tähän. Rupesin tekemään pelkkiä piqueita vasemmalla jalalla, keskityin pelkkään tasapainoon ja kyllä ne pirtsat alkaa sieltä aavistuksen verran tulla... :)
Sen sijaan tuplat neljännestä ja viidennestä... miten ihmeessä ne oikein tapahtuu?! Piqueissa tuplia tulee jo ihan suht ok mutta neljännestä ja viidennestä en dehorsit ovat kyllä iso haaste.
Noh, eipähän työ lopu kesken ;)

Pitkästä aikaa mä sain suunniteltua uuden oman koreon. Aiheena tässä on yksinäisyys ja epävarmuus. Kun hetken aikaa oikeasti luulet sulla olevan seurana joku ja sitten tajuat olleesi yksin koko ajan. Eipä siinä juuri päätä eikä häntää näy olevan kuten ei muutenkaan mun touhuissa... Biisi on nimeltään Chasing cars ja sen esittää Snow Patrol.




Mukavaa toukokuun alkua kaikille! :)